Suru on kunniavieras, sanotaan Jenni Vartiaisen laulussa.
"Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan. Helli ja hoivaa varoen vaali, ettei se menisi hukkaan. Pois älä oveltas käännytä koskaan, Suru jos koputtaa milloin. Pyydä se sisälle syötä ja juota, tarjoa yösija silloin. Itkuja varten on ihmisen silmät, vierikää kyyneleet. Tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet".
Vasta isäni kuoleman jälkeen kyseinen kappale avautui mulle, ja sen sanoman ymmärrän. Suru täytyy käydä läpi, surra pois. Jos sen koittaa vaan laittaa omaan lokeroonsa, ja jättää sinne käsittelemättä, niin se ei ole kauaskantoinen ratkaisu. Paljon helpompaahan olisi, jos voisi siellä omassa lokerossa säilyttää surun ja ikävän ja ne pahan mielen tunteet. Mutta kyllähän se niin on, että ne täytyy purkaa ja käydä läpi, jotta voisi olo keventyä, suru lieventyä ja tulla ne kepeät askeleet. Muuten voi käydä niin, että suru ottaa kokonaan vallan, ja hukuttaakin alleen kaiken muun, ja silloin olisi vaikea päästä enää ylös, ja niitä kepeitä askeleita etsimään.
Suru.
Ikävä.
Ne iskevät varoittamatta.
Kun tapahtuu jotain, mistä aiemmin olisin heti soittanut isälle, mutta enää se ei ole mahdollista.
Kun lapsi sanoo että joulu ei tunnu niin joululta, kun ukki puuttuu.
Kun kuulen biisin, josta tulee muistot mieleen.
Kun itse esitän biisin, mikä oli ensimmäinen laulamani biisi suru-uutisen kuulemisen jälkeen.
Uuno Turhapuro-leffoista, niitä aina lapsuudessani yhdessä isän kanssa katsottiin.
Kun näin taidekortin, jossa oli pimeä kammio/huone, jossa ovi kiinni ja oven alta kajasti valo. Jostain syystä voimakkaasti siitä tuli suru, ahdistus, ikävä pintaan.
Kesken komediaelokuvan, jossa päähenkilön isä on kuollut, mutta näyttäytyy mielikuvina, ja lopussa mielikuvakin haihtuu pois.
Kun kuulen biisin, joka oli hänen lempikappaleitaan.
Kun näen kaupassa jotain, mistä ensimmäinen ajatus on 'tää ois just hyvä iskälle!'. Ja sitten iskee todellisuus. Hän ei ole enää täällä.
Hän on poissa,
Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan. Itse huomaan, että tässä(kin) asiassa musiikilla on tosi tärkeä merkitys mulle.
Topi Sorsakoski oli isäni suosikkeja, ja nykyään kun kuulen kyseisen artistin biisejä radiosta, tulee elävästi mieleen hyviä muistoja ja hetkiä.
Joka kerta kun esitän yhden tietyn kappaleen, tunnen oloni haikeaksi. Kyseinen biisi on aina ollut suosikkejani, ja olen tykännyt sitä kuunnella ja laulaa. Mutta kohtalon oikusta sen 'jouduin' esittämään vain pari tuntia sen jälkeen kun kuulin isäni poismenosta. Siitä lähtien kyseinen biisi on aiheuttanut ristiriitaisia fiiliksiä. Laulu joka kertoo rakkaudesta, muistoista, onnesta, yhdessäolosta. Kyseinsen kappale palauttaa ajatukset siihen hetkeen, jolloin kuulin ikävän uutisen, ja herättää edelleen sen hetken fiilikset.
"Minä rakastan sua, yhä totta on tänään".
Musiikki myös on terapeuttista, voimaannuttavaa. Omaa surutyötäni oli laulaa siunaustilaisuudessa kirkossa. Ystäväni säestyksellä ja avustuksella välitin omat hyvästini ja suruani näin prosessoin. Moni on kysynyt, kuinka pystyit, miten kykenit, etkö 'hajonnut'.
Pystyin, koska halusin kunnioittaa ja muistaa isääni omalla tavallani. Olen ns. yksityinen surija kun kyseessä on oikea 'iso' suru. En huutele kylillä suruani, tai tee siitä draamaa vaan suru on mulle yksityinen asia. Päällepäin voi vaikuttaa, ettei mikään hetkauta. Mutta kukaan ei toisen sisimpään näe, eikä voi tietää mikä myrsky siellä raivoaa. Tämä olisi hyvä aina muistaa, eikä tehdä oletuksia sen perusteella, miltä se pinta ja "kuori" näyttää ulospäin.
Kykenin, koska tukenani oli tärkeimmät ihmiset ja koin, että näin minun on hyvästini sanottava tai jälkeenpäin surettaa vielä enemmän.
En hajonnut, koska olen isin tyttö. Isin tyttö, joka on kasvatettu vahvaksi ja rohkeaksi. Isin tyttö, joka on kasvanut tietäen, että isä on aina ollut ylpeä ja onnellinen lapsistaan, ja on myös aina valmis lapsiaan auttamaan, ja kannustanut eteenpäin. Isin tyttö, joka on kohdannut elämässä monenmonta vastoinkäymistä ja murhetta, mutta selvinnyt niistä entistä vahvempana. Halusin omalla tavallani kertoa isälle, että hän on aina läsnä ja "tallessa" sydämessäni.
Mun sydämeni tänne jää
kun aika on mun mennä pois
syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois
Mun sydämeni tänne jää
aina asuinpailleen
vaik itse saan vain viivähtää
kesäiltaan viimeiseen
Kun mennyt oon, niin kuulet
vain kuiskeen rantamainingin
jos uskot enemmän kuin luulet
siinä sua tervehdin
Sä kevään näät taas kerran
ja kuulet laulut lintujen
jos herkistyt ees hetken verran
silloin ymmärrät sen
Mun sydämeni tänne jää
se lähelläsi aina on
sen tavoitat jos haluat
vaik maa ois lauluton
Koskaan ei voi tietää, milloin se viimeinen päivä täällä maan päällä on.
Joten muistetaan arjen keskelläkin nauttia elämästä, ja niistä tärkeistä ihmisistä ympärillä.
Ja onneksi muistot on sellainen asia, mitä kukaan ei voi viedä pois. <3
