Viikonloput on parhautta!

Maanantai, tuo kaikkien lempiviikonpäivä on täällä taas.

Mulla on niin kiva viikonloppua takana, että ei edes maanantai masenna! Kyllä uusien muistojen tuomalla energialla jaksaa harmaana maanantai-aamuna nousta, lähteä lenkille ja käydä töitä pakertamaan :)

Lauantaina olin Hubbyn ja bändini kitaristin kanssa päiväkeikalla Tuusulassa. Ryhmäkotien pikkujouluissa viihdytettiin innokkaita tanssijoita yhdellä setillä livemusaa. Puuropalkalla mentiin, ja tosi kivaa oli, se on hienoa nähdä miten musiikki on universaali juttu ja selkeästi tuo iloa monille. Kiitosta saatiin, kuulema kaikki tosi paljon tykkäsivät. Komeat soittajakundit myös huomattiin, niitä naispuoliset asukkaat selkeästi kuikuilivat ja ihailivat. Sanoinkin muutamalle, että mikäs siinä on mimmin lauleskella, kun niin komiat miähet on säestämässä ;)

Puurojuhlassa rokattiin

Illalla sitten olikin ystäväpiirin pikkujouluhipat, ja yöhön asti musisoitiin, tanssittiin, höpöteltiin ja naurettiin. Ja halailtiin. Ihanaa!
Oikeasti, halaaminen ihan tutkitustikin vähentää stressiä. Ja siitä tulee hyvä olo ja kiva mieli. Ja mikäs sen kivempaa, kun ihanille ystäville halauksen voimalla näyttää, että oot muuten tosi hyvä tyyppi!

Meidän kaveripiirissä on paljon muusikin harrastajia, joten tosi hyvät jamittelut saatiin taas aikaan. Biisejä laidasta laitaan soiteltiin ja laulettiin, ja tanssimaankin innostuttiin. Ja kestitys oli niin hyvä, illan emäntä oli väsänyt kaikkea hyvää naposteltavaa. Itse vein marjapiirakkaa ja pizzaa tuliaisiksi, ja hyvin upposivat nekin.

Kemuissa oli mukana myös aikas ihana mäyräkoira (siis oikea, en puhu nyt kaljapäkistä :D).
Pöpö-hauva reippaasti jaksoi pitkin kämppää juoksennella, aina sen perässä jolla parhaat antimet näytti lautasella olevan. Kuuleman mukaan hauva oli dieetillä, mutta vaikutti että Pöpö itse ollut niin tietoinen moisesta asiasta. Pari nakkinyyttiä ainakin ohimennen pöydänkulmalta hävisi jonnekin koiran ohi kulkiessa. Mutta kyllähän siinä jo matkaa pikkutassuille tulee, kun koko illan kulkee ympyrää kämpässä, joten ihan ansaittuja eväät olivat. Rapsuista sai koiruus myös nauttia ruhtinaallisissa määrin.

Illan päätteeksi mun pikkukotteroon mahdutettiin 6 ihmistä, kun kaverit heitettiin kotiin. Kyllä oli tiivis tunnelma, ja läheisyys lämmitti :D Kaikenkaikkiaan oli kyllä huisin kiva iltama!

Oon voimissain & krokotiilirock sai sukat pyörimään 

Sunnuntaina pikkumyyn kanssa kävin puistoilemassa pitkin lähimaastoa. Neiti nykyään muuten tykkää, kun häntä kutsutaan Viskariksi. Koska viskarit on tarharyhmänsä vanhimmat, ne jotka ensi syksynä siirtyy eskariin. Tämä on moneen kertaan kuultu, aina yhtä ylpeänä neiti selittää kuinka Viskarit saavat ITSE voidella näkkärit, Viskarit istuu OMASSA isojen pöydässään, jne.
Tiivistelmä viskareista on, että viskarit OSAA tehdä monia asioita mitä ne muut vähempiarvoiset nuoremmat maan matoset selkeästi EI osaa.

Tomeran hauskan viskarin kanssa keinuttiin, käytiin kallioilla ja pelattiin polttista. Kummasti kyllä polttopallossa säännöt muuttui koko ajan, hieman epäilen nyt puolueellista tuomaripeliä. Jos osuin jalkaan, niin sääntö olikin että pitää osua mahaan. Jos osuin mahaan, olikin unohtunut mainita että ei NIIN alas mahaan vaan ylemmäs, tai ei lasketa. Jalkapalloa myös pelattiin, pikkuneiti on tosi hyvä siinä kyllä. Mutta tässäkin lajissa hieman sääntöjen muokkausta matkan varrella kritisoin, mun vartioima maali vaan isoni ja leveni koko ajan, ja hänen selän takana lopulta oli semmoinen puolen metrin rako mikä oli so-called maali. Ja sinnekin jos pallon sain sujahtamaan, niin oli joku rike valmiina heti miksi ei hyväksytty. Selityksistä päätellen oiva politiikon alku on neiti tomera :D

Puistoilua <3
Aika hyvä kuvaaja muuten Pikkumyy, kun nappasi tuon mun foton.
(Toi on nyt se semmonen häshtääg no make up & bad hairday :D)

Eilisillan neiti sitten viihtyi legojen parissa. Legot on ihan paras keksintö! Meillä on nyt innostunut viskarineito legoista, niillä joka ilta leikkii pitkät pätkät. Ja ne on siitä kivoja, että teinikin jaksaa rakennella niistä kaikennäköisiä vempaimia, ja olenpa husbandonkin nähnyt jotain örkkejä ja robotteja väsäilevän. Joten koko perheen viihdettä on Legot meillä.
Ainoa miinuspuoli legoissa on, jos sattuu astumaan niiden päälle. Ne jotka tämän ovat kokeneet, tietää kyllä miten imakka tunne on kun jalan alle moinen jää.

Lasten nukkumaan mentyä oli legoviritelmät levällään, ja niistä päättelin, että illan legotarina meni näin..

Legolan kylässä kuhisee.

Vorosen pupuperhe on paennut vankilasta. 

Voroset saivat pari päivää selliä rangaistukseksi, kun Legolan pääpuutarhurin

 puutarhasta vohkittiin porkkanoita.

Vanginvartija Prinsessa Tuhkimo lähti kynsihuoltoon, 

ja vankila jäi siksi aikaa vartiotta.

Vorosten serkku Pupu Rötönen on tarkkaillut Vankilaa ja Tuhkimoa, 

ja huomaa tilaisuutensa tulleen kun Tuhkimo säntää asioille. 

Rötönen on katsonut monta jaksoa "Pako"-sarjaa, ja ottanut oppia.

Pupu Rötönen avustaa Voroset pakoon vankilasta. 

Voroset hyppäävät batmobileen ja porhaltavat turbovauhdilla karkuun.

 He pyytävät apua ystävältään Sherlok Haukulta 

todistaakseen syyttömyytensä. 

Ja pian S. Haukku selvittääkin, 

että oikeasti Voroset ovat tällä kertaa syyttömiä,

Porkkanamaan varas olikin pahamaineinen Lepakko Von Viekas.

Legolan seriffi Prinsessa Ruusunen, 

joka oli tapahtumien aikaan hemmottelulomalla kylpylässä, 

pahoittelee tapahtunutta ja hyvitykseksi Vorosen pupuperhe saa 

joulutortun kotiovelle tuotuna.

Lepakko Von viekas puolestaan joutuu lukkojen taa.

 Ja näin on Legolassa kaikki hyvin!

Näin voi uusi viikko alkaa hyvillä mielin, niin Legolan kylässä kuin oikeassakin elämässä.

Elämä on ihan kivaa, kun muistaa ottaa asioita huumorilla.
Ja kun on mielikuvitusta, niin arjen harmauskin saa kummasti väriroiskeita pienistäkin asioista :)

Elämä on nyt ja tässä

Tykkään lukea kaikenlaisia elämänviisauksia ja sanontoja. Niissä on monesti jotain mikä puhuttelee, mistä tunnistaa itsensä, joihinkin yhdistää tietyn elämänvaiheen tai tunteen. Ja on myös niitä, mitkä vain hauskuuttavat ja piristävät päivää (mun huumorintajuun uppoaa etenkin hieman sarkastiset jutut, some ecardsin oivallukset on suosikkejani).

Tämä eilen osui kohdalle ja kolahti;

Elämä on tässä ja nyt. 
Se pitäisi muistaa näin arjen keskelläkin valssatessa ja tarpoessa. Ja se on mun mielestä paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Siinä kun vastatuuleen sateessa rämpii painavan kauppakassin ja itkupotkuraivari-uhmiksen kanssa, ei ekana mieleen tuu että 'wuhuu, vitsi moon sit onnekas!'. Ja eikähän sitä kukaan odotakkaan, että koko ajan elämä on yhtä happyjoyjoy-juhlaa. Mutta omalla asenteella ja ajattelumallilla on siinäkin merkitystä, sen oon huomannut. 

Negatiivisen ajattelumallin kun rupeaakin kääntämään mullinmallin, niin kummasti arjestakin niitä hyviä juttuja löytää. Itse eräänä aamuna sateessa lenkkeillessäni mietin, että "no mut tänään vaan tihkuu, eilen kun olin kävelyllä niin satoi kaatamalla". Ja yhtään ei edes ketuttanut, oli hyvä fiilis kun olin sateesta huolimatta saanut itseni liikkeelle aamulenkille. Entisellä ajattelutavalla olisin puolet lenkistä tuskaillut ja ollut ärsyyntynyt, kun pitää sataa. Todennäköisimmin en olisi edes ulos lähtenyt kun satoi.

Onhan se niinkin, että ei me varmaan osattaisi arvostaa niitä hyviä juttuja, jos ei olis harmaita sadepäiviäkin. Sitä kun on monta iltaa putkeen ollut rauhantuomarina ja sovittelijana teinin ja uhmiksen välillä, niin oi sitä autuutta kun touhuavat pari iltaa (vieläpä peräkkäistä!) keskenään kivasti. Siinä sielu lepää ja on onnellinen olotila, oikeesti. :)

Ja tokihan kaikilla on niitä päiviä kun peilistä takaisin katsoo joku takkutukka, jonka pari yllättäen naamaan popsahtanutta näppylää saa hampaiden kiristelyä aikaan, tai takamus on ihan liian iso niissä tietyissä farkkuleggareissa, tai buubsit saisi olla terhakammat. Kaikki mimmit ainakin tietää, että noi on niitä arjen perusajatuksia mitkä huonona päivänä putkahtelee ajatuskupliksi kuin sienet sateella.

Lapset usein ihastelee itseään peilistä,
pikkumyy toteaa että "ai kun mä oon kaunis, mä oon niin ihana!".
Pitäisköhän meidän aikuisttenkin sitä joskus kokeilla?

Usein sitä sujahtaa semmoiseen 'sit joskus mä /sit ku mä oon jotain/saavutan jotain /oon tietyssä pisteessä'. Newsflash, se 'sit joskus' voi mennä ohi ihan huomaamatta!

Tuolla mentaaliteetilla jää moni tosi hyvä asia/reissu/kokemus väliin. Itse elin pitkään juuri noin. Erään kerran taas löysin itseni sanomasta että "kyllä mä sit joku kerta", niin oikein pysähdyin miettimään asiaa. Kelasin että niin, montakos vuotta oonkaan ajatellut että sit joku päivä mä, sit joskus kun.. Sit joku päivä mä käyn lasten/perheen kanssa leffassa/konsertissa/laivalla, sit joskus mä matkustelen, sit joskus mä otan kaikki ne tatskat mitä vuosikaudet oon halunnut, ym ym.

Siitä hetkestä lähtien oon tietoisesti pyrkinyt elämään tässä hetkessä. Jos vähän organisoi ja palkkapussista aina sivuun pistää (faktahan on, että useat kivat asiat ja kokemukset vaatii myös rahnaa toteuttamiseen), niin kummasti niitä 'sit joskus' asoita saakin kalenteriin merkkailla pikkuhiljaa. Tottakai se kompromisseja vaatii ja ei voi ajatella että 'mulle kaikki heti!'-mentaliteetti toimisi. Mutta asia kerrallaan voi lähteä bucket listaansa ruksimaan.

Tänä vuonna on käyty perheen kanssa laivalla, sekä vähän lomailemassa. Lontooseen oon päässyt kahteen otteeseen, ensin bestiksen ja syksyllä Mamsin kanssa. Teinin kanssa ollaan menossa pariin konserttiin, ja myös Mamsin kanssa on käyty mm. Bryan Adamsia ja muutamaa muuta lemppariartistia katsomassa. Ja vihdoin oon saanut etenemään myös itseni koristelun (tatuoinnit, ne on niin mun juttu!, ja ideoita on jos vaan ihoa riittää :D).

Tosi hienoja muistoja roppakaupalla kertynyt, joita voi sitten vanhana kiikkustuolissa (as if, eiköhän mun tapauksessa puhuta aurinkotuolista jossain palmun alla tai skootterilla huristelusta vuoristotiellä) muistella. Tätä arkea piristää kummasti, kun voi katsella niitä reissukuvia ja muistella miten hauskaa oli, tai muksujen kanssa kertailla mikäs olikaan hauskinta siinä leffassa.

Itse ainakin vanhana mummelina mielummin muistelen kaikkia kivoja koettuja juttuja pennittömänä, kuin istun täyden rahakirstun päällä miettien että olisko silloin joskus sittenkin pitänyt uskaltaa vähän elää ja ehkä törsätäkin niihin kokemuksiin.

Eikä se arjen ilo todellakaan läheskään aina edes pennosia vaadi.

Perhe & ystävät, siinä on ainakin mun elämän ehdottomasti parhaat asiat. 

Pitkät keskustelut teekupin äärellä ihanan ystävän kanssa, leffatreffit tai ilta karaokea lauleskellen hyvässä seurassa. Aamulenkki Mamsin kanssa, illan päätteeksi sohvalla kölliessä toistemme jalkojen rapsuttelua hubbyn kanssa (josta periaatteesta aina vähän purnaan, kun husbando tuppaa "unohtamaan" mun jalat tai sit hän ottaa ja nukahtaa :P).

Eilen arjen onneen riitti kun seurasin pikkulikkojen huveja. 
Siihen tarvittiin olkkarin matto, joka toimi hyvänä twister-pelinä ja myös ruutuhyppelyalustana. Ja sohva oli pomppuratana.

Jalka ruskealla, käsi pinkille..

Pikkumyy kävi eilen luonnotieteen museossa tarharetkellä, ja koko ilta hämmästeltiin sitä, kun ennenvanhaan oli oikeesti semmoinen lehmä, joka synnytti lehmävauvan jolla oli kaksi päätä! Kuvittele, sillä oli kaksi päätä mutta vaan yksi kroppa ja yksi häntä, oikeesti!

Aamulla ja illalla kerkesin lenkille. Ja joulukausikin avattiin, eli ensimmäiset joulutortut leivottiin.

Tänä aamuna oli enää yksi pellillinen torttuja jäljellä,
ne ei meillä pääse vanhenemaan :D

Ei mee elämä hukkaan meillä ei,
pari kanaa eläisi pulleasti jatkuvilla murusilla mitä löytyy..

Tää on parasta just nyt. Muistakaa elää & olla onnellisia, ihan niistä pienistäkin asioista :)

'Teen tämän yhden homman äkkiä...'

Tämä on niin totta :D

Tiedättekö sen fiiliksen kun on joku asia tehtävänä, ja yhtäkkiä huomaa että on tehnyt siinä matkan varrella kymmenen muuta asiaa? Mulle käy niin tosi usein. Tämä johtunee siitä, että meidän kodissa on AINA jotain siivottavaa/fixattavaa/järjestettävää.

Just sayin.. ;)

Tänään muu poppoo lähti kyläilemään ja sain harvinaista omaa aikaa kotona. Lenkillä käytyäni ajattelin että vaihdanpa lakanat. 

No niin eikun hommiin. Tässä matkalla makkariin siivoon ohimennen nää eteisen romppeet paikoilleen. Ja jos nyt pistän pesukoneen pyörimään. Jes, nyt makkariin, lakanat poies ja pyykkikoriin. Okei, nyt pyrähdän yläkerrasta hakemaan uudet lakanat. Ai katos, tiskikone on pessyt, joten tyhjennänpä koneen. Ja samallahan vähän keittiön hyllyjä siistin myös. 

Nytpä tuli mieleen, että mullahan on parit nätit valosarjat jossain jotka voisi noihin olkkarin lyhtyihin viritellä. Missähän ne on, hhmm (löytyivät kolmannesta kaapista, meillä saa aina käydä monta kaappia läpi että löytyy se mitä etsii, hieman epäloogista arkistointi ehkäpä). Virittelenpä valot äkkiä, ai että kun tulikin nättiä. Ai niin, ulkonakin ois oven luona se yksi lyhty! Löytyisköhän siihen jotain kivaa.. Jes, täällähän on yksi led-kynttilä! Missäköhän niitä pattereita on.. No löyty nekin kun hetken etsin! Noin, täähän on just kiva, on vähän tunnelmaa kotiin tullessa ovella. 

Retropurnukat ja lyhdyt <3

Niin joo ne lakanat, noin, nyt sinne makkariin. No täällähän on  pikkumyyn pehmoleluja ja petsejä pitkin matkaa, noukin ne tässä samalla kainaloon ja vien keijupoukamaan. No johan on sotkuinen neidin leikkipaikka, pakko vähän siivoo tätä kyllä! Joten eikun romppeet paikoilleen ja muutamat sukat pyykkikoriin. Tämän jälkeen vihdoin selvisin makkariin asti. No täällähän on lisää neidin leluja. Kiikutan äkkiä ne, sekä hubbyn sukkia ja muita rytkyjä sinne minne kuuluvat. Jaahas pistetääs noi satukirjat vielä ojennukseen kun ovat pitkin makkarin lattiaa. 

Pikkuneidin tavarat taas järjestyksessä..hetken.

No moi Cindy, tulitko vähän huomiota kerjäämään. No minäpä paijailen ja leikitän kissaa hetken. Onkos sulla kipoissa evästä vielä? kipaisenpa zekkaamaan. Kipitän äkkiä yläkertaan laittamaan kisulle ruokaa kippoihin. 

Meidän läheisriippuvainen kisu Cindy

Kappas, onpas mainospostia kertynyt. No mä vien ne pikaisesti lehtiroskikseen. Mutta sitä ennen tästä keittiön pöydältä äkkiä siivoan nämä 216 legoa laatikkoonsa. Ja jos nyt toimitan prinsessan viitan ja peruukin omaan naulakkoonsa. 

Ai niin, mun piti treenata niitä uusia bändibiisejä illan treenejä varten! No eikun spotifystä biisit soimaan ja lauleskelemaan. Vitsi kun onkin kivoja biisejä, mä tässä vähän jorailen samalla. Uuh, pakko laittaa pari lempibiisiä vielä soimaan! 

Mulle näin käy aina :D

Bänditreenit illalla, jee!

No tässä samalla voisin järkkäillä mun kauneushuoneen hyllyt vähän uusiksi. Yes, keinutaan, eteen ja taa taa en haluu lopettaa.. Tää on aina yhtä hyvä tanssibiisi hei! Ai niin ne mainokset roskiin! No nyt vien ne. Noin, valmis! 

No onpa kenkiä levällään ala-eteisessäkin, laitetaas vähän siivoten niitäkin. Noniin, nyt niitä uusia lakanoita laittamaan paikalleen. 

Noin, nyt on hyvä fiilis kun puhtaat lakanat paikallaan! Kone pessyt, joten laitanpa pyykit narulle ja lakanat koneseen vielä. Yes, valmista! 

Kylläpäs menikin yhteen hommaan aikaa, on tää ihmeellistä miten kello vauhdilla tikittää eteenpäin! Ja tuntuu kun oisin sata asiaa hoitanut. 

Nyt kyllä huilaan hetken :)

Word!

Ja ennenkuin sohvalle kerkesin istahtaa, muistin neljä muuta asiaa mitkä 'ihan ohimennen' voisi tehdä. :D

My happy place

We all need happy places :)

Jokaisella on yleensä kotona se oma tila, 'happy place'. Meillä on teinillä oma huone (joka on niiiin teenage castle kun olla voi, on sata purnukkaa täynnä kynsilakkoja, koruja, loop-kumirenksuja, tarroja, glitterkyniä, kuvia Keekistä, vampyyrisarjojen kundeista, Abreusta, Chisusta, jne, jne), ja hubbyllä oma man cave täynnä tekniikkaa ja soittimia. Pikkumyy on häädetty rappujen alle, sinne keijupoukama on neidille tuunattu.

Pikumyyn keijupoukama, aika kiva vaikka itse sanonkin :)

Mulla on työhuone, mutta eihän se nyt mikään ultimate happiness huone ole kun töitä pakerran siellä.

Mun rauhan tyyssija on huussi. Yep, toiletissa sielu lepää :D

Lontoosta tuotu taulu, tämä on mun suosikkeja

Mun tädillä on upea punainen Marilyn-wc, ja siitä inspiraation sain minäkin (ja maalin loputkin mitä tätsyltä jäi, hähhähää!). Kun aikani ripsiä räpsyttelin ja hubbyä maanittelin, niin hän näppäränä miehenä sitten yläkerran vessan suostui tuunaamaan mulle. Iso kolho kaappi muutti alakertaan, ja toiletti sai kokonaan uuden värin ja ilmeen. Onneksi meillä on alhaalla toinen vessa jossa voi käydä äijäilemässä, niin rauhassa sain muuttaa ylätoiletin beautyhuoneekseni :)

My red Beautyroom

Ystävältä saatu taulu koristaa seinää

Jos vessaan mahtuisi, niin laittaisin sinne ehdottomasti nojatuolin. Kyllä kelpaisi sitten hyvää pokkaria lukea, siellä potpourin tuoksussa omassa rauhassa rentoutua. Vessassa onkin ainoa ovi minkä saa lukkoon, niin saisi todellakin olla rauhassa. Tosin korvatulpat olisi hyvä varuste, koska ovi ei ole äänieristetty. Koska luonnollisestihan tärkeimmät asiat tulee lapsille mieleen, kun äiti on veskissä. Myös yli-läheisriippuvainen kissamme usein mouruaa 'viehkolla' siamilaisen äänellään oven takana. Liekö kuvittelevat, että voisin karata viemäristön kautta maanpakoon, jos olen viisi minuuttia poissa silmistä. 

I so know this feeling..

Tunnustan, että olen koruharakka. Koruja löytyy joka lähtöön ja tyyliin. Perustelen tätä pientä harrastustani hamstrata niitä sillä, että pitäähän keikkakoruja olla. Eihän sitä nyt voi samoja koruja joka keikalla mitenkään käyttää, joku varmasti huomais ja olispa noloa (toimii myös vaatteisiin sama perustelu kivasti). 

Koruteline on uusin löyty kirpparilta, sopii täydellisesti muuhun sisustukseen.
Korurasia (kuten suurin osa muista retropurnukoista) on Country Whitestä hankittua.

Metallinen oksa löytyi Hobby Hallista, ja Hubby spraymaalilla mustaksi sen taikoi.
Toimii tosi kivasti korupuuna :)

Retrotyyliset purnukat ja kipot on myös mun 'heikkous'. Ne on niin mageita, kivannäköisiä & persoonallisia. Niitä olen beautyhuoneeseen saanutkin kivasti keräiltyä. Samoin kaikenlaiset tekstikyltit on kivoja, niitä meiltä pitkin kotia löytyykin. 

Kynsilakat, pumpulit& vanupuikot kivasti omissa purkeissaan :)

Erilaiset kyltit piristää ilmettä. Ja on luettavaakin kun asioi toiletissa :D

Kyllä kelpaa moisessa toiletissa asioida, ja monesti etenkin naisvieraat viihtyvätkin pitkään. Moni sanookin, että unohtui kylttejä lukemaan ja koruja katselemaan. Onhan niitä huomattavasti kivempi zekkailla kuin lukea jotain wc-raikastimen selostetarraa (yep, mä oon ainakin just niitä ihmisiä, jotka jotain luettavaa/tutkittavaa aina etsivät) :)

Filosofiaa ja pierujuttuja

Lasten suusta se totuus tulee, sanotaan.

Siitä en tiedä, mutta kyllä omien tirppanoitteni suusta mitä mielenkiintoisempia ja viihdyttävimpiä juttuja tulee ulos.

Eilen illalla Pikkumyy makoili muina tyttöinä olkkarin lattialla (pehmeä karvamatto oli hyvä hankinta, jää nykyään koko sohva itselle kölliä kun neiti mielummin loikoilee matolla), ja yhtäkkiä totesi minulle että "Äiti, sulta pitäis oikeesti kyllä joskus tulla pieru". Siinä hölmistyneenä ja hieman huvittuneena kysyin, että miksi näin? "No kun sit sä eläisit kauemmin, kun saisit välillä vähän ilmaa!". Tämä todettiin semmoisella äänensävyllä että are you stupid or something, sehän on ihan päivänselvä juttu, ei taas äiti vaan tajuu.
Mitäs tuohon sitten muuta pystyin sanomaan kuin että tuolla logiikalla kyllä pikkumyy ja husbando elävät erittäin pitkään :D

Tyttäreni selkeästi ovat jotain pierufilosofeja, koska teini oli pienenä samanlainen juttuineen.
Muistan eräänkin kerran, kun autolla jonnekin ajeltiin ja teini (silloin 4v) katseli ikkunasta ulos ja yhtäkkiä hyvin pohtivaan sävyyn totesi että "mun pitäis varmaan käydä semmoisella pyllylääkärillä".
Siinä mummin kanssa kulmakarvat otsarajassa kysyttiin että anteeks mitä?
"Niin, että mun pitäis varmaan käydä semmoisella pyllytohtorilla!" toisti neiti. Ahaa, ja miksiköhän nyt näin, kysyi mummi. "No kun multa pääsee pieruja vähän väliä, niin siksi!". Vastauksen sävy oli juuri sellainen, että aina noille aikuisille pitää selittää kaikki juurta jaksain kun ei ne tajuu.

Oikeesti lasten ajatusmaailma, ja sen myötä nuo lentävät lauseet, on verrattomia. Meillä päivittäin jotain älynväläyksiä ja pohdintoja ja suoranaisia elämänviisauksiakin neideiltä kuulee, ja monesti olen miettinyt että ne pitäisi kirjata ylös jonnekin koska ei niitä muista myöhemmin kaikkia.

Tästä kauniilla ja näppärällä aasinsillalla päästään yleisesti aforismeihin ja elämänviisauksiin.
Eilen näistä Mamsin kanssa juuri juteltiin, tuon pikkumyyn pierufilosofian innostamina. Mams tarkoitaa siis äitiäni. Koskaan ei mutsi ja äippä ole ollut minun äitiäni oikein kuvaavia, ne on ihan liian tavallisia sanoja. Niin kehittelin oman nimen hänelle, Mams kuvaa maailman ihaninta ja cooleinta äitiä hyvin.

Mams kertoi yhden sananlaskun/viisauden, jonka oli kuullut ja mun mielestä se oli ihan mahtava!;

"Älä välitä,vaikka kompastuisit. Muista, että vain mato ei voi kaatua".

Tää menee samaan kategoriaan kuin "Sinulla on pää. Niin on nupppineulallakin", joka on myös yksi suosikkejani.

Minun ja Mamsin elämät on olleet aikamoisen tapahtumarikkaita, ja voisi sanoa että todella paljon on sattunut ja tapahtunut, eikä niin hyviä tai iloisia juttuja aina. Joitain tosi isoja juttujakin, kuten silloin kun teini syntyi niin hänellä todettiin synnynäinen sydänvika ja ensimmäinen puoli vuotta menikin sairaalassa parin sydänleikkauksen ym parissa. Samaan aikajanaan sattui niin, että isäni sairastui vakavasti, sydänleikkaus hänellekin tehtiin ja koomassa oli sen jälkeen. Ja pari muutakin juttua siinä samoilla tulilla sitten sattui.
Ja monta muutakin tarinaa olisi, mutta ne jääköön toiseen kertaan.

Vain mato ei voi kaatua.
Tai mistäs tuonkin tietää, voiko mato kaatua. Onko joku asiaa ihan tutkinut, saanut apurahoja tutkielmaan "voiko mato kaatua". Mitä jos se mato kumpareen päällä kurkottelee taivasta kohti ja iskee tuulenpuuska. Voiko mato silloin kaatua?
Pikkumyyltä jos asiaa kysyisin, niin hän varmaan kipittäisi etsimään madon ja tekisi sitten fysioastorologisia tutkimuksia matoraukalle.

Vain mato ei voi kaatua.
Tulkitsen tuon niin, että jokaikinen meistä voi, ja todennäköisimmin on kaatunut, ja tulee kaatumaan. Monia kertojakin. Ja on niitä päiviä kun tuntuu, että ei edes kunnolla jaloilleen pääse, kun takavaesmmalta joku ongelma/kriisi tölväisee takaisin rähmälleen.
Se, että ei jää makaamaan vaan nousee ylös, onkin mielestäni se pointti. Aina pitäisi löytää se voima nousta ylös, jos kaatuukin. Se on okei vaikka tovi kerätä itseään siellä kanveesissa, vaikka suklaalevyn voimin ottaa aikalisää. Mutta sitten pitäisi nousta taas, ja kohdata maailma ja ne kriisit.

Itsellä on niin onnellinen tilanne ollut aina, että jos on tuntunutkin joskus että nyt ei vaan jaksais nousta, kun kuitekin heti uudestaan saa maata nenä pohjamudissa, niin siinä hetkessä on ollut läheisiä, jotka kampeaa vaikka tukikepin kanssa toisen ylös sieltä, ja auttaa pysymään pystyssä kunnes ne omat jalat taas kantaa. Semmoisista ihmisistä, omasta tukiverkostosta, muistan aina olla kiitollinen. Ja uskallan sanoa, että he myös tietävät minun olevan aina valmis heitä auttamaan ja nostamaan pystyyn.
Sitä myös jokaiselle toivoisi, että kukaan ei olisi niin yksin ettei löydy kättä joka auttaisi nousemaan ylös, jos ei omat voimat siinä hetkessä riitä.

Tähän loppuun pikkumyyn eiliset iltakylvyn jälkeinen news flash;
"'Tiesiksä äiti, että jos kastaa sormen, laittaa sen sit korvaan syvälle ja sit suuhun nii se maistuu TOSI pahalle!'.
Totesi kyllä heti perään että tietenkään hän ei ole itse kokeillut, vaan tarhakaveri kertoi. Ja tottakai uskoin ettei ole kokeillut.. :D

"Mutta saanko itse päättää.."

Ensi kuussa perheen pienin täyttää viisi vuotta. Hän on kovin reipas, omatoiminen (välillä äidin mielenrauhan kannalta piirun verran liiankin omatoiminen) ja sanavalmis neiti. Varsinainen pikkumyy siis.
Tuntuu, että aina on jokin kausi menossa. Ne, joilla lapsia on, varmaan tietää tunteen. Ainakin minä itse / takiainen /kyseenalaistan kaiken / mutta miksi -kaudet, jotka meillä on käyty viime vuosina läpi.
Tällä hetkellä erittäin vahvasti on päällä "Mutta saanko mä ITSE päättää haluanko mennä/tehdä/olla".

Tämä tarkoittaa sitä, että kun esitetään uusi idea (liittyy se sitten jonnekin menemiseen tai tekemiseen), niin aina neiti heti tarkistaa onko hänellä valinnanvara ja päätäntävalta asian suhteen.
Tämä on itselleni ihan uusi kausi kokea, esikoinen kun oli pienenä aina menossa peba edellä puuhun ja hyppäämässä täysillä mukaan kaikkeen.

Hyvä esimerkki, kun eilen kerroin tytöille että nyt on se pitkään puhuttu etelän lomareissu varattu. Koko kesä on ollut puhe, että ensi vuonna voitaisiin moinen lomareissu tehdä, tytöt kun eivät ole aurinkolomalla ulkomailla koskaan olleet, ja kova hinkuhan sinne on ollut päästä. Pikkumyy aina kun näkee telkkarista matkatoimistomainoksen (etenkin se missä lauletaan "it´s a little bit funny.."), kuuluu huuto "äiti äiti, TONNE mä haluun, voidaanko mennä??".

Noh, iloisena kerroin (oli juuri semmoinen tunne, että kyllä nyt äiti saa kiitosta, tämähän on lasten silmissä sama kuin olisin lohikäärmään kukistanut tai everestille kavunnut), että Tadaa lapset, arvatkaa mitä!! Nyt on lomamatka varattu toukokuulle!

Teinin reaktio oli innostunut tuuletus, ja sata kysymystä. Kuvia kohteesta piti heti toki myös netistä näyttää. Ja kyllähän nyt jo pitää päättää missä sängyssä kukin nukkuu, minne altaille ensin mennään ja mihin aikaan pitää lomalla nukkumaan mennä jne. Kaikki tärkeitä asioita pohtia näin 5 kuukattua ennen reissua, luonnollisesti. Hyvä kun ei pakkaamaan jo rynnännyt.

Kuopuksen reaktio oli toki innostus asiasta, ja kuvia katsellessa pohti kovasti, että onko vesi lämmintä ja saakohan liukumäestä laskea jne. Sitten kerroin, että siellä on myös minidiskoa ja aarteenmetsästystä, kasvomaalausta ym. kivaa ohjelmaa lapsille (oikeen innostuneesti mainostin, että ajattele miten hauskoja juttuja!). Neidin välitön reaktio oli "Mutta saanko mä itse valita, menenkö niihin? Onko niihin pakko mennä, vai saanko päättää itse??". Ja pikkumyyn tuntien hän pohtii ja kyselee seuraavat viikot, että onko siellä lomalla sitten pakko jotain tehdä vai saako itse päättää.

Nyt on pikkumyyllä myös flunssa päällä ja tänään jäi kotiin lepäämään. Niin neiti purjehti arvokkaasti luokseni muumi-olotakissaan ja totesi että "mä en voi mennä tarhaan, kun oon nyt kipeä. Mä kerron sitten teille, kun oon taas terve". Tämän jälkeen syöksyi pomppimaan sohvalle ja jahtaamaan kissaa. Eli kovin vakava flunssa ei kyseessä ole kuitenkaan :D

Jotenkin kyllä veikkaan, että jos neidin omaan päätäntävaltaan tämä asia jää, on hän mielestään kipeä vähintään yhden viikon. Joten voi olla, että äiti joutuu tässä asiassa aikuisen veto-oikeutta niinsanotusti käyttämään.

Juuri näin asia taitaa olla :D

Viikonlopun jälkeinen tunne usein,
etenkin nyt kun on vähän pitkästynyt nuhanenä lapsi kotona.

Huomenna lähdetään raketilla kuuhun!

Löysin parin vuoden takaisen kirjoitukseni, ja tämä pisti taas miettimään ja ihaileman sitä tapaa, jolla lapset maailmaa katsastelevat :)

19.12.2013

"Huomenna mennään avaruuspukukauppaan ja lähdetään raketilla kuuhun!".

Rakas kuopukseni, jolle husbandon kanssa olemme antaneet leikkimielisesti (totta toinen puoli) lempinimen pikkudiktaattori, totesi noin isille tänään.
Lisäsi vielä, että sinne avaruuteen laskeudutaan nappia painamalla ja eväät pitää olla mukana (tähän luonnollisesti kommentoin osaltani, että kyllä parin viikon muonat ja pillimehut pakkaan ilomielin mukaan, bon voyage vaan muruset).

Neidin ajatukset pistivät kyllä miettimään, että ollapa vielä yhtä huoleton. Ja ennenkaikkea, mikä luottamus ja usko huomiseen! Oikeasti, milloin viimeksi olisin tuumannut vaikkapa hupimielessä että huomenna vois olla kiva hypätä sputnikin kyytiin ja navigoida jupiterin kautta plutossa käymään. Että vähänkö ois kivaa hei! Ei, lähinnä itsellä pyörii mielessä että toivottavasti yöllä ei pakkasta, kun unohdin laittaa auton tolppaan. Niin, ja toivottavasti mokoma rottelo toimii vielä aamulla (hieman persoonallinen nissani meillä nimittäin).

Avaruus nousi keskusteluun tytsyn kanssa myös iltasella palapeliä tehdessä. Sohvi totesi ohimennen että "tiesitkös äiti, mä olen käynyt avaruudessa". Sen sijaan että reaktioni olisi ollut perinteinen "ai, sepäs mukavaa" (kyllä, tunnustan,  olen juuri niitä äitejä - pienempänä neiti jopa usein sanoi että äiti, sun pitää sanoa nyt että mm-mm, joo-o!) tartuin aiheeseen ja kyselin avaruusreissusta. Ja kuuntelin ihastuneena, kun tytär kovin uskottavasti selitti, miten oli isin kanssa raketilla matkustanut. Ja oli äitikin ollut mukana. Mutta ei siellä kuussa ollut mitään kivaa, totesi lopuksi.

Tästä juolahti mieleeni, että jokunen aika sitten samainen tytär selitti, että "mä olen ratsastanut leijonalla,,tiesitkös äiti sitä?". Oli kuulema ihanan pehmoinen turkki, ja tosi kiltti leijona ollut. Silloin kysyin että missäs moisia pääsee kokemaan, niin vastaus oli; Leijonamaassa tietty! Ja sain perään tiukan 'daa, eikö toi äiti tajuu mitään'-katseen.

Ajatella, 3-vuotias on kokenut enemmän kuin äitinsä, eikä edes ole visa-korttia tarvinnut vinguttaa. Lapset osaavat koluta maailmankaikkeutta ristiin rastiin, for free.

Ensi kerralla, kun Sohvi matkaa kuuhun tai leijonamaaham, mä niin aion olla messissä! 
Mutta koska kuussa ei kerran mitään kivaa ollut, ehkä matkataankin vaikkapa suklaasaarelle. Varmasti viihtyisin. Voisin vaikka lillua dominosuklaalähteessä. 

Näihin tunnelmiin, I got only one word for you all; IMAGINATION.